Tänä päivänä kuulee usein sanottavan, että eläkerahoista ei ole mitään jäljellä siinä vaiheessa kun minä pääsen eläkkeelle tai että eläkkeitä ei silloin enää makseta lainkaan. Sanotaan, että pessimisti ei pety, mutta voiko pessimisti olla väärässä? Tässä blogissa taustoitan erityisesti yrittäjien eläkejärjestelmän rahoitusta tarkoituksena selvittää, onko luulo tiedon väärti.
Aluksi voisin todeta, että yleismaailmallisesti lakisääteiset eläkkeet rahoitetaan ns. jakojärjestelmällä, eli kunakin vuonna kerätään se määrä maksuja, joka tarvitaan maksussa olevien eläkkeiden ja niiden indeksikorotusten rahoittamiseksi. Rahat voidaan kerätä erillisinä eläkevakuutusmaksuina tai osana verotusta. Se, että lakisääteiset eläkerahat olisivat 100 %:sti ennakkoon säästettynä kullekin ikäluokalle jossain Roope Ankan rahasäiliössä tai sijoitustileillä odottamassa vanhuuden päiviä, ei ole lakisääteisten eläkkeiden maailmassa realismia.
Yrittäjät saivat Suomessa lakisääteisen eläkejärjestelmän n. 10 vuotta työntekijöiden jälkeen, vuonna 1970. Koska YEL-vakuutusmaksun ja -karttuman haluttiin olevan samalla tasolla kuin työntekijöillä, ja koska eläkkeitä alettiin maksaa mm. vähimmäiseläkesäännöistä johtuen hyvinkin pian järjestelyn alkamisen jälkeen, YEL-järjestelmän pienet rahastot tyhjenivät nopeasti. Näin ollen YEL-järjestelmä on ollut jo vuosikymmeniä puhdas jakojärjestelmä. Jos yrittäjällä on pelko siitä, että rahat ovat loppu ennen omaa eläkeikää, niin se tilanne on jo käsillä. On itseasiassa ollut jo useamman vuoden, sillä viime vuosina YEL-vakuutusmaksut eivät ole riittäneet kattamaan maksussa olevia eläkkeitä ja niihin tehtyjä indeksikorotuksia. Yrittäjien YEL-eläkekarttuma, kuten myös maksussa olevat eläkkeet, ovat perustuslain omaisuudensuojan piirissä. Näin ollen eduskunta on säätänyt budjettilain, jolla valtion verovaroja ohjataan yrittäjien YEL-eläkemenon kattamiseksi siltä osin kuin järjestelmään maksetut maksut eivät sitä kata. Valtiolla on siis tahtoa lainsäädännön keinoin huolehtia siitä, että yrittäjät saavat indeksikorotuksineen ne eläkkeet, jotka he ovat YEL:in mukaan ansainneet. Tällaista omaisuudensuojaa ei ole missään muussa vakuutus- tai sijoitustuotteessa.
Suomen eläkejärjestelmän keskeinen ominaispiirre on se, että järjestelmämme on solidaarinen ja yhteisvastuullinen. Mikäli esim. jokin työeläkeyhtiö menisi konkurssiin, kuten Eläke-Kansa 1990-luvulla, niin muilla työeläkeyhtiöillä on velvollisuus jakaa eläkevastuut ja taata ansaittujen eläkkeiden myöntäminen ja maksaminen. Näin ollen nekin yrittäjät, joilla oli YEL-vakuutus aikanaan Eläke-Kansassa, saavat eläkkeensä jonkin toisen työeläkeyhtiön maksamina. Siltäkin osin eläkejärjestelmämme turvaa yksilön oikeudet ansaittuun eläkkeeseen.
Eläkejärjestelmämme on etuusperusteinen. Se tarkoittaa sitä, että eläkkeen karttuminen perustuu lakiin. YEL:in alaisten yrittäjien tai TyEL:in alaisten työntekijöiden eläketurva ei ole mitenkään riippuvainen Varman tai muidenkaan työeläkeyhtiöiden sijoitusten tuotosta. Jos näin olisi, kyse olisi maksuperusteisesta järjestelmästä. Siinä sovitaan vain kuinka paljon maksua on maksettava, mutta eläkkeen määrästä ei anneta mitään lupausta. Kieltämättä hyvinä vuosina tuotto voisi olla hyvinkin huomattavaa, mutta vastapainona mikään ei suojaa kurssiromahdukselta. USA:ssa maksuperusteiset eläkkeet ovat yleisiä. Esimerkiksi v. 2008 kun sijoitusmarkkinat romahtivat, niin siellä moni joutui lykkäämään vanhuuseläkkeelle siirtymistä ja eläkeläiset joutuivat puolestaan palaamaan töihin, koska eläkevarallisuus hupeni ja sitä myötä maksussa olleiden eläkkeiden määrät pienenivät. Kurssiriski on hyvä renki, mutta huono isäntä. Siksi lainsäätäjä ei ole halunnut jättää yrittäjien, eikä työntekijöidenkään, eläkkeenaikaista perustoimeentuloa pörssikurssien heilahteluiden varaan.
Taloussanomien hakukone kertoo, kuinka monta eläke-euroa kukin ikäluokka saa yhtä maksueuroa vastaan.