Varman ja Spring Housen yhteinen mielenterveyskuntoutujen IPS-pilottihanke on ollut käynnissä vuoden. Yksilöllisen työssävalmennuksen (IPS-malli) tavoitteena on mahdollistaa mielenterveyskuntoutujille nopea ja sujuva paluu työelämään heti, kun oikeus ammatilliseen kuntoutukseen on todettu ja kuntoutuksen arvioidaan olevan ajankohtaista. Keskiössä ovat asiakkaan omat toiveet ja mielenkiinnon kohteet, joiden perusteella työssävalmentaja kartoittaa kyseisen alan työnantajien rekrytointitarpeita sekä tulevaisuuden näkymiä. IPS-mallissa pyritään myös siihen, että työssävalmentaja saa mahdollisimman paljon tietoa asiakkaan hoitopoluista ja tekee yhteistyötä asiakkaan hoitotahojen kanssa. Yhteistyön tarkoituksena on tukea asiakasta työelämätavoitteiden saavuttamisessa. Mallin työllistymistä ja myös mielenterveyssairaudesta toipumista edistävästä vaikuttavuudesta on kansainvälistä tutkimusnäyttöä.
Pilotin aikana on käynyt ilmi, että asiakkaiden hoitopolut ovat hyvin moninaisia riippuen muun muassa elämäntilanteesta tai asuinkunnasta. Joiltakin pilotin asiakkailta hoitosuhde puuttuu kokonaan. Tämä on hämmentävää, kun oikeutta ammatilliseen kuntoutukseen haetaan kuitenkin lääkärin laatimalla B-lausunnolla. Joillakin asiakkailla on voimassa oleva työsuhde, ja he voivat käyttää työterveyshuollon palveluita. Nämäkin palvelut eroavat sen mukaan, millaisen sopimuksen työnantaja ja työterveyshuolto ovat tehneet. Joissakin tapauksissa työterveyslääkäri on vuosikausia uusinut mielialalääkereseptin, mutta muuta aktiivista hoitoa ei ole ehdotettu, vaikka asiakkaan työkyky on ollut alentunut. Joskus työnantaja on kieltänyt käyttämästä työterveyshuollon palveluita. Monissa tapauksissa työterveyshuolto onneksi toimii hyvin, ja psykologin palvelut ovat auttaneet asiakasta suuresti eteenpäin. Joillakin asiakkailla on monta hoitosuhdetta esimerkiksi työterveyteen, mielenterveystoimistoon ja sairaalaan. Näissä tilanteissa joillakin asiakkailla on ollut olo, että mikään taho ei ota kokonaisvastuuta mielenterveysongelmien hoidossa. Jotkut ovat odottaneet pääsyä psykiatrin vastaanotolle melkein vuoden hoitosuhteen aloittamiseksi ilman, että erikoissairaanhoidon aikaa odottaessa hoitoa olisi saanut aktiivisesti esimerkiksi terveyskeskuksesta. Jotkut asiakkaista ovat olleet sairaalajaksolla mielenterveysongelmien takia, ja heidät oli kotiutettu ilman, että jatkohoidosta oli sovittu selkeästi. Jotkut ovat pitkään etsineet sopivaa terapeuttia. Tämä hoidon tai hoitamattomuuden moninaisuus on yllättänyt meidät.
On selvää, että hoitotahon toimivuus vaikuttaa suoraan asiakkaan kokemaan toimintakykyyn ja sairausloman pituuteen. Kun hoito on toimivaa ja asiakas saa tarvitsemansa palvelut, sairausloma on yleensä lyhyempi. Tällöin myös ammatillisessa kuntoutuksessa päästään nopeammin eteenpäin. Osa IPS-mallin asiakkaista on jo työllistynytkin uuteen terveydentilalle sopivaan työhön. Jos asiakkaan hoidollinen tilanne on epäselvä tai asiakas kokee jääneensä heitteille, se vaikuttaa väistämättä myös ammatillisen kuntoutuksen prosessiin. Vaikka asiakas olisi kuinka motivoitunut löytämään uuden sopivan työn työssävalmentajan tuen avulla, työhön kiinnittyminen ei onnistu, jos ei ole saanut riittävää hoitoa vuosia jatkuneisiin mielenterveysongelmiinsa.
IPS-mallissa työssävalmentaja osallistuu asiakkaan luvalla hoitotapaamisiin. Tapaamisissa on esitelty IPS-mallia lyhyesti lääkäreille ja hoitohenkilökunnalle. Osa lääkäreistä on pitänyt erittäin hyvänä, että uusia mielenterveyskuntoutujille kohdennettuja työllistymispalveluja kehitetään, koska niille on selkeä tarve. Osa lääkäreistä on selvästi kiireisiä, eikä kiinnostusta yhteistyölle ole. Osa taas pitää hyvänä, että valmentaja on auttanut löytämään työpaikan, mutta ei ymmärrä, miksi tavanomaiseen hoitohenkilöstöön kuulumaton henkilö osallistuu hoitoneuvotteluun.
Vuoden aikana kertyneiden kokemusten jälkeen voi todeta, että IPS:n mukainen työssävalmentajan integroituminen hoitotiimeihin ei usein toteudu tarkoitetulla tavalla. Syitä tähän on lukuisia: muun muassa hoitotahojen pirstaleisuus, hoitotahon puuttuminen, lääkäreiden resurssipula ja asenteet uusia hoitomuotoja kohtaan, jossa työllistyminen nähdään osana kuntoutusprosessia. Toisaalta hyviäkin kokemuksia on, ja osa lääkäreistä ja hoitohenkilökunnasta on hyvinkin vastaanottavaisia uusille mielenterveysongelmien hoitomuodoille. Olisiko mahdoton ajatus, jos työssävalmentaja olisikin hoitotiimin täysivaltainen jäsen mukana suunnittelemassa asiakkaan hoitoa tukemalla häntä työhönpaluussa?
Pilotissa on vakuutuslääkärin yllättänyt etenkin se, kuinka monella asiakkaalla ei ole ollut voimassa aktiivista hoitosuhdetta eikä siten tavoitteellista hoitosuunnitelmaa, jolla tähdätään takaisin työelämään. Tämä asia ei monesti tule selkeästi ilmi, kun vakuutuslääkärinä lukee lausuntoja ja hakemuksia. Pilotti on saanut miettimään, onko mielenterveyshäiriöiden hoidossa laajemminkin kehitettävää aktiivisempaan suuntaan. On tutkimusnäyttöä, että sopiva työ edesauttaa monissa mielenterveyssairauksissa kuntoutumista. Tämä työn kuntouttava vaikutus näyttää edelleen olevan huonosti tunnettu erikoissairaanhoidossa, ja asia olisi hyvä nostaa keskusteluun niin psykiatrisen sairaanhoidon kuin laajemminkin yhteiskunnassa.