Millä eväillä kohti YEL-uudistusta?

YEL:n laajemmasta uudistamisesta vallitsee lähestulkoon konsensus, mutta mitä tarkalleen ottaen pitäisi muuttaa? Kysymys palauttaa meidät yli 50 vuotta sitten päätettyjen YEL-järjestelmän peruslinjausten äärelle, joita sivuttiin blogini ensimmäisessä osassa.

Tuoreen lakimuutoksen yhteydessä sosiaali- ja terveysvaliokunta kiinnitti huomiota yrittäjänä ja palkansaajana tehdyn työn yhteensovittamiseen ja pienimuotoiseen ja satunnaiseen yritystoimintaan. Yhteen YEL-työtuloon sitoutuminen koetaan vaikeaksi varsinkin silloin, kun tulot ovat pieniä ja ne vaihtelevat kuukaudesta toiseen. YEL-maksua ei voi myöskään muuttaa takautuvasti, mikä saattaa kannustaa alivakuuttamiseen varmuuden vuoksi.

Suomen malli, jossa vakuutusmaksu perustuu tulkinnanvaraiseen työtulon käsitteeseen, on kansainvälisesti poikkeuksellinen. Useimmissa maissa yrittäjän tulo määräytyy verotettavan tulon mukaan. Tyypillisesti verottaja tai eläketurvaa hallinnoiva kassa kerää maksut yrittäjän edellisen vuoden tulojen perusteella, tai sitten ennakkoarvion perusteella, jolloin verotuksen vahvistuttua ylimääräiset maksut voidaan periä tai palauttaa takaisin.

Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä hahmotteli vuonna 2019 mallia, jossa eläkelaitos olisi voinut ottaa työtulon arvioinnissa huomioon yritystoiminnan liikevaihdon, yrittäjän itselleen maksaman palkan ja yritystoiminnasta saatavat verotettavat ansiot. Suomen Yrittäjät kuitenkin vastusti verotustietojen hyödyntämistä mm. vetoamalla ehdotuksen käyttäytymisvaikutusten puutteelliseen arviointiin, ja asia ei edennyt.

Yrittäjäkentässä näkemykset työtulon tulevaisuudesta kuitenkin jakautuvat. Kevytyrittäjiä edustavan Uusi työ ry:n kyselyssä enemmistö vastaajista toivoi mallia, jossa kevytyrittäjän vakuutusmaksu perustuisi yrittäjän toteutuneisiin ansioihin ja YEL-maksu pidätettäisiin suoraan palkasta. YEL-keskustelun vauhdittamana organisoitunut Mikroyrittäjät ry puolestaan on esittänyt koko työtulokäsitteen hylkäämistä siten, että eläke kertyisi yrittäjän ”todellisen ansainnan” mukaan. Myös SY:n omassa kyselyssä lähes puolet vastaajista oli samaa mieltä väitteen kanssa, että työtulon pitäisi perustua yrittäjän yritystoiminnasta saamiin ansiotuloihin. Eri mieltä oli alle kolmannes. Myös OECD on kannustanut perustamaan työtulon määritelmän verotuksessa ilmoitettaviin tuloihin.

Suomen Yrittäjät on huomauttanut todellisiin ansioihin perustuvan vakuutuksen vaikuttavan eri tavalla eri yritysmuotoihin ja erityisesti osakeyhtiöihin. Monissa maissa osakeyhtiöissä toimivien eläketurva riippuu yhtiöstä maksetusta palkkatulosta ja eläke määräytyy palkansaajien eläkelakien mukaan. Suomessa osakeyhtiöiden johtavassa asemassa olevat osakkaat ovat sen sijaan YEL:n piirissä. Verotietoihin perustuvan mallin vaarana olisikin SY:n mukaan osakeyhtiöiden kautta tehtävä ”YEL-suunnittelu”, joka entisestään kasvattaisi valtion osuutta järjestelmän kustannuksista. Todellisia käyttäytymisvaikutuksia on vaikea ennakoida, mutta esimerkki kertoo osaltaan työtulon määritelmän uudistamisen vaikeudesta.

Toinen pitkään esillä ollut muutosesitys liittyy pakollisen vakuuttamisen alarajaan, jonka moni haluaisi nostaa ansiosidonnaisen työttömyysturvan vakuuttamisen alarajalle (14 088 euroa vuonna 2023). Suomessa alaraja on kuitenkin jo nyt kansainvälisesti katsottuna hyvin korkea. Monissa maissa alaraja on asetettu samalle tasolle kuin palkansaajilla, mikä Suomessa tarkoittaisi rajan laskemista noin 65 euroon kuukaudessa. 

Vakuuttamisen alarajan nostaminen käytännössä lisäisi vakuuttamisen vapaaehtoisuutta, minkä vaikutukset riippuvat jälleen olennaisesti käyttäytymisen muutoksista. Jos yhä useampi yrittäjä jättäisi tulonsa vakuuttamatta, kasvattaisi tämä entisestään valtion vastuuta sekä järjestelmän rahoituksesta että itsensä alivakuuttaneiden toimeentulon turvaamisesta. Kyse on myös jälleen liikkumavaran rajallisuudesta vakiintuneen, kollektiivisen järjestelmän uudistamisessa: rahoituspohjaa mahdollisesti heikentävät muutokset ovat hankalia toteuttaa, kun järjestelmän vastuulla joka tapauksessa säilyvät vuosikymmenten aikana kertyneet, perustuslailla suojatut eläkevastuut. 

Rahastoinnista on toivottu ratkaisua YEL-järjestelmän rahoittamisen pitkän aikavälin haasteisiin. Ajatus tulee kuitenkin valitettavan myöhään tilanteessa, jossa eläkemeno ylittää maksutulon sadoilla miljoonilla euroilla. Valtiovarainministeriö on arvioinut, että työeläkejärjestelmää vastaava rahastointiaste edellyttäisi valtiolta yhdeksän miljardin euron sijoitusta velkavivulla. Vaikka rahaston perustaminen jaksotettaisiin pidemmälle aikavälille, järjestely olisi Suomen sosiaalivakuutuksessa mullistava ja herättäisi kysymyksen, pitäisikö vastaavalla metodilla rahoittaa muitakin sosiaalimenoja. Toisaalta jos pääoma kerättäisiinkin YEL-maksua korottamalla, YEL-maksu pitäisi irrottaa TyEL-maksun tasosta. Rahastoinnin selvittäminen on varmasti tarpeen, mutta sekään ei ole hopealuoti, jolla järjestelmän ongelmat ratkeavat.

Polkuriippuvaisiin sosiaaliturvajärjestelmiin on toki mahdollista kohdistaa radikaaleja uudistuksia, jotka muuttavat koko järjestelmän logiikan. Usein tämä kuitenkin edellyttää sellaista perinpohjaista olosuhteiden muutosta, joka haastaa koko järjestelmän olemassaolon. Toistaiseksi väestön ikääntyminen ja valtion maksuosuuden kasvu ei ole tätä kynnystä ylittänyt. Todennäköisempää onkin jatkaa osittaisten uudistusten tiellä. Jos pidetään kiinni siitä, että valtion osuutta kustannuksista ei haluta ainakaan kasvattaa eikä järjestelmän kattavuutta heikentää, ja toisaalta rahastointi tarjoaa korkeintaan pitkän aikavälin helpotusta, vaihtoehdot voivat olla vähissä. 

Viime vuosina on kuitenkin tehty useita esityksiä järjestelmän kehittämiseksi, ja niiden vaikutuksia on varmasti tarpeen selvittää avoimin mielin, jotta jatkotyössä olisi paras tieto eri vaihtoehdoista käytettävissä. Olennaista on löytää ratkaisuja, joilla valtion osuuden kasvu saataisiin taitettua ja satunnaiset tulot tulisivat paremmin vakuutetuksi.