Globalisaation rapistuva rooli talouspolitiikan ajurina on ollut kestopuheenaihe talouspoliittisessa keskustelussa. Teema on viime vuosina saanut vahvistusta Yhdysvaltain ja Kiinan välisen kilpailun kiristymisestä sekä yhä vakavammista turvallisuuspoliittisista ulottuvuuksista. Konsensusnäkemys on ollut jo pitkään se, että globalisaatio ja sen luomat arvoketjut surkastuvat kansainvälisien liittoutumien välisiksi. Äärimmillään tämä niin sanottu deglobalisaatio ilmenee koko tuotantoketjun palautumisena takaisin kotimaahan, josta englanniksi käytetään nimitystä ”reshoring”.
Todellisuus ei ole kuitenkaan näin mustavalkoinen. On totta, että hyperglobalisaatioksi kutsuttu ajanjakso huipentui noin 15 vuotta sitten finanssikriisiin. Mutta ilmiölle on useita selityksiä. Kyseessä ei ole kansainvälisen kaupan totaalinen romahdus, vaan ennemmin aiemman hyperglobalisaatiotrendin osittainen normalisoituminen.
Globalisaatio on monimutkainen ilmiö, jonka määrittäminen on hankalaa. Taloustieteessä sen kehitystä mitataan usein tavaroiden, palveluiden, pääomien ja suorien investointien rajat ylittävien virtojen osuutena maailmantalouden kokonaistuotannosta (BKT). Maailmankaupan (tavarat) osuus globaalista BKT:sta saavutti toistaiseksi huippunsa vuonna 2008, minkä jälkeen osuus on kääntynyt maltilliseen laskuun.[1] Myös finanssivirtojen ja suorien investointien huippu saavutettiin jotakuinkin samaan aikaan. Palveluiden kansainvälinen kauppa on sen sijaan jatkanut vahvaa kasvuaan viime vuosiin saakka.
Globalisaation hidastumista selittävät useat tekijät
Deglobalisaation selittäminen pelkästään geo- ja kauppapolitiikalla on kuitenkin yksinkertaistava selitys. Tärkeä selittävä tekijä ilmiölle on kysynnän rakenteen muuttuminen kotimaista kysyntää suosivaksi. Massiiviset finanssipoliittiset elvytysohjelmat, joita käynnistettiin finanssikriisin selättämiseksi, tukivat mm. infrastruktuurirakentamisen aktiviteettia sekä julkista kulutusta, joka ei nojannut niin voimakkaasti kansainväliseen kauppaan kuin finanssikriisiä edeltävä kasvun rakenne. Tämän lisäksi tehdasteollisuudessa tuontikomponenttien osuus arvonlisästä laski erityisesti Kiinassa, missä tuotannontekijät hankittiin kasvavissa määrin kotimaisista lähteistä. Tämä on ollut omiaan vähentämään kaupan osuutta kokonaistuotannosta, vaikka Kiinan osuus globaalista kaupasta on jatkanut kasvuaan.[2]
Toinen merkittävä muutos talouspolitiikassa oli äärimmäisen elvyttävä rahapolitiikka, joka laski investointien ja sijoitusten tuottovaatimuksia. Se on tukenut erityisesti rakentamista ja ohjannut kotitalouksien panostuksia asuntoihin sekä niihin liittyviin kiinteistöpalveluihin ja vähittäiskauppaan. Yhdysvalloissa kotitalouksien taseiden tervehtyminen finanssikriisin jälkeen yhdistettynä hyvin matalaan korkotasoon salli trendin jatkumisen pitkään. Rakentamisessa ja kiinteistösektorilla kansainvälisten komponenttien osuus on lähtökohtaisesti selvästi tehdasteollisuuden tuotteita matalampi, vaikka kansallisia rajoja ylittäviä pääomavirtoja ohjautuikin runsaasti kiinteistösektorille. Nollakorkoympäristö pakotti sijoittajat etsimään tuottoja globaaleilta markkinoilta, samalla kun korkomarkkinoiden tuotto-odotukset surkastuivat.
Kaupan esteiden vapauttaminen vastatuulessa
Edellisten tekijöiden lisäksi kauppapolitiikan muuttuminen aiempaa kireämmäksi on myös kiistatta jarruttanut globalisaatiota. Monikansallisia kauppasopimuksia solmittiin 2000-luvun alun jälkeen aiempaa vähemmän ja suurimmat taloudet, kuten Yhdysvallat, Kiina ja Intia, ovat sittemmin jättäytyneet useiden tärkeiden kauppasopimusten ulkopuolelle. Oma lukunsa on Yhdysvaltain ja Kiinan geopoliittisen kilpailun kiristyminen, mikä on johtanut useisiin rajoituksiin maiden välisessä kaupassa ja investoinneissa. Myös Eurooppa on kiristänyt Kiinan kauppapolitiikkaansa, vaikka toimenpiteet ovat olleet rajoitetumpia kuin Yhdysvaltain. Presidentti Trumpin aikakaudella Yhdysvallat asetti monia tuontitulleja myös eurooppalaisille tuotteille ja EU vastasi samalla mitalla. Trumpin toinen presidenttikausi saattaa johtaa aiempaa jyrkempiin kaupan esteisiin.
Geopoliittisten jännitteiden lisääntyminen ja arvoketjujen ohjautuminen liittolaismaihin (ns. friendshoring) saattaa sen sijaan olla kansainvälisen kaupan kannalta nollasummapeliä eikä välttämättä vähennä kauppaa. Mikäli Yhdysvallat tai sen alihankkijat rakentavat tehtaita esimerkiksi Vietnamiin tai Meksikoon korvatakseen komponenttien tuontia Kiinasta, voivat investoinnit jopa lisätä kauppaa alkuvaiheessa. Investointitavaroissa kansainvälisten panosten osuus on tyypillisesti korkea, kun uusia arvoketjuja rakennetaan.
Arvoketjujen tuominen takaisin kotimaahan sen sijaan johtaa väistämättä kansainvälisen kaupan supistumiseen. Tuleva presidentti Trump on jo uhannut nostaa tuontitulleja merkittävästi niin kilpailija- kuin liittolaismaille ajatuksenaan Yhdysvaltain omavaraisuuden ja kotimaisten investointien tukeminen. Tuontitullien mittakaavasta riippuu, kuinka suuria häiriöitä ne aiheuttavat maailmankauppaan ja olemassa oleviin arvoketjuihin.
Tullien laajuus ja määrä riippuvat puolestaan sekä siitä, että kuinka paljon tavoitteena on saada aikaan myönnytyksiä tulevissa neuvotteluissa, ja että kuinka kauppakumppanit tulleihin reagoivat. Korkeat ja laaja-alaiset tuontitullit jarruttaisivat talouskasvua ja nostaisivat inflaatiota, mikä todennäköisesti horjuttaisi myös Yhdysvaltain osakemarkkinoita. Talouskasvun hidastuminen taas tyypillisesti jarruttaisi kansainvälistä kauppaa entisestään.
Talouden ja osakemarkkinoiden ajaminen ahdinkoon tuskin miellyttäisi virkakautensa aloittavaa presidenttiä. Tulevina kuukausina hänen taloudellisilla neuvonantajillaan on täysi työ luoda toimiva kompromissi vaalilupausten lunastamiseksi mahdollisimman pienin taloudellisin vaurioin. Tämän kompromissin löytäminen ei kuitenkaan tule olemaan helppoa. Niin kauppakumppanien kuin sijoittajien tulee pitää päänsä kylmänä matkalla kohti uutta tasapainoa. Globalisaatio ei ole kuollut, vaan se luo nahkaansa uuden moninapaisen maailman hakiessa muotoansa.
[1] Poikkeuksena on koronapandemiaa seurannut maailmankaupan nopea kasvu vuonna 2022, jolloin tavaroiden ja hyödykkeiden voimakkaasti nousevat hinnat nostivat kaupan osuutta BKT:sta.
[2] Lisää aiheesta oheisesta Peterson Instituutin artikkelista Hyperglobalization is dead.